Kun kone aloitti laskeutumisen 13h lennon jälkeen alkoi leukoja kutittamaan. Tähän mennessä ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin seurata numeroita monitoreista, tauluista ja lipusta. Hypätä oikeaan bussiin terminaalia vaihtaessa ja astua koneeseen. Ylimääräistä sylkeä nieleskellessä koko kropan valtasi eriskummalinen levottomuus. Kuin pitäisi päästä vessaan vaikka hätää ei ole. Kun ensimmäiset merkit savanneista alkoi näkyä koneen ikkunasta todellisuus iski täysillä: tästä eteenpäin se on sitten itsestä kiinni mitä tapahtuu. Viikon päästä sama kone tulee hakee kentältä, se on ainut asia johon voi edes jotenkin luottaa. Ne n. 150 tuntia siinä välissä on vielä kirjoittamatta. 6000km kotoa, yksin ja kaikki mitä tapahtuu seuraavaksi, on sinusta ja ainoastaan sinusta kiinni. Älä turvaudu siihen, että joku auttaa sinua. Älä luota keneenkään. Varaudu kaikkeen mitä voit kuvitella ja yritä kuvitella kaikki mitä voi tapahtua.
Pelko ei itsessään ole paha, mutta kuinka siihen suhtautuu voi kääntää asiat väärään suuntaan. Vai onko mikään suunta väärä jos siitä oppii jotain? Jos pelko lamauttaa, niin siitä on haittaa. Kun voittaa pelkonsa, luottamus itseensä ja siihen että pystyt hallitsemaan tilanteensa kasvaa. Esimerkki: Vieraassa kaupungissa ajaminen voi tuntua haastavalta, mutta kun on selvinnyt Nairobin keskustan liikenneympyräketjusta ruuhkassa pariin kertaan, niin sitä suhteuttaa Suomen liikennejärjestelyt hieman eri tavalla.
Itse huomaan pelkääväni eniten silloin, kun pitäisi alkaa tekemään jotain "pelottavaa". Ensimmäinen askel kohti tuntematonta on aina vaikein. Sitten kun on polviaan myöten suossa ja on pakko toimia, niin pelko väistyy toiminnan tieltä. Pyrin aina kysymään ennen ensimmäistä askelta, että jos teen tämän, niin mikä on pahinta mitä voi sattua? Ja pahinhan on kuolema(vaikka voihan sitä kuulemma elää tuonpuoleisessa ja sen jälkeenkin, mutta näin yleensä tässä elämässä). Jos en kuole, niin voin aina yrittää uudestaan.
"Helpommin pääset hengestäsi junaradalla, miksi lähteä Afrikkaan tappamaan itseäsi?" - sanoi faija, kun kuuli aikeistani lähteä yksin Keniaan.
Se siitä perheen tuesta :)
Pelko on useasti epäonnistumisen pelkoa. Jos antaa itselleen luvan epäonnistua, niin sitä ei tarvitse pelätä. Menneisyyttä ja vanhoja tarinoita on turha pelätä, sillä joka hetki voit aloittaa uudestaan ja olla jotain muuta kuin mitä olit.
Nyt, ennen kuin tämä posti alkaa liiaksi rönsyilemään, niin palataan alkuun - lentokoneeseen 6 vuotta sitten...
No kone laskeutui, viisumihakemukseen määränpääksi epämääräisesti Masai Mara, autonvuokraaja pelasti minut taksikuskeilta, ajettiin keskustaan, näin haikaroita, täytin laput, sain avaimet, lähdin ajamaan väärään suuntaan(siis paikallisesti oikeaan), hoin koko päivän mielessä ja ääneen lausetta: "Pysy vasemmalla", löysin puoliksi tuurilla Maraan illansuussa, seurasin rekkaa kunnes se kääntyi johonkin majapaikkaan, tapasin Miken, join pari Tuskeria(olutta), opetin neljän eri maan kansalaiselle sanan: "Paskahousu", aamulla tuijottelin leijonaa jolla oli verinen naama aamiaisestaan, luulin tietäväni missä ajoin, eksyin, poltin oikean käteni niin että se turposi puoli senttiä joka suuntaan, juutuin autolla mutaan, ajoin 50km väärään suuntaan, törmäsin pimeällä oikeisiin ihmisiin, he näyttivät kättäni ja pyörittivät päätään, valkoinen ja yksin täällä ei ole hyvä asia, minut päästettiin hienoon lodgeen yöksi, teltassani oli hoitoainetta hiuksille ja kolmenhengen sänky, valtio luottokortille, aamulla kohti alkuperäistä yöpaikkaa, portilla vartijat pitivät puhuttelun, olivat etsineet minua koko yön, tuntui pahalta, maksoin vaikkei olisi tarvinnut, menin Miken luoksi, hän ja edellisen illan korttipelikaverit olivat olleet huolissaan, tuntui pahalta, sitten loppui käteiset, kortti ei käynyt täällä, Mike käski olla huolehtimatta ja sanoi lainaavansa rahaa, en ymmärtänyt, tärkeintä oli että minulla on hyvä loma josta voin kertoa kotona ystävilleni ja perheelleni, eteeni tuotiin olut, hakuna matata, loppu päivinä paljon hyviä kuvia ja videota, matka Miken kanssa Nairobiin, pankista käteistä, uuden ystävän luokse syömään, lasipullosta coka colaa peltimajassa, pieni digipokkari painoi kaulassa enemmän kuin koskaan, hyvästelyt ja kiitokset, nokka kohti keskustaa, ruuhkassa tunti ilman ilmastointia, lehtiä ja aurinkolaseja joka suunnasta, ikkunat kiinni, vielä kuumempi, auton palautus ja kyyti kentälle, tuplatarkastus kameralaukulle, takapuoli omalle paikalle, viimeinen huokaus, selvisin, olen hengissä.
Helsinki-Vantaalla faijaa odotellessa huomasin, että kenkääni oli jäänyt Keniasta pieni pala heinää. Istuin bussipysäkillä ja mietin mitä sanon kaikille kysyjille. Kokemus oli peloista huolimatta niin ylivaltaava, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään täysin sitä mitä yrität kertoa. Heidän täytyy kokea se itse. Maata tuijottaessani tajusin, että minusta taisi jäädä savanneille iso säkillinen pieniä palasia....
Viime viikolla kävin rykäsemässä reilun puolikkaan karhunkierroksen(n. 50km) Kuusamossa. Kaverilla on asunto Rukan kupeessa, joten siitä sain idean vaellukselle. Otin mukaan lopputalvesta ostamani Mamiyan RZ keskikoon filmijärjestelmän koettaen seurata legendaarisen Ansel Adamsin jalanjälkiä :)
