Hullu duuni viikko... ei ole vaan kerenny kirjottaa tänne, mutta nyt alkaa vähän hellittämään.
No, mutta se töistä ja takas Afrikka-läppään :)
Laitoin tosiaan tuossa viikko takaperin Michaelille spostia ja olin erittäin iloinen, että hän on vielä töissä Acacia Campissä Masai Marassa.
Nyt voisin hieman valottaa tuota ensimmäistä tapaamistamme vuonna 2005...
Eli olin ekaa kertaa Keniassa ja ensimmäisenä päivänä ilman mitään majoitussuunnitelmia olin vain päättänyt ajaa Maraan ja katsoa sieltä jonkin sopivan yöpymispaikan. No noin puolivälissä matkaa kohtasin tienristeyksessä miehen joka kyseli minne olin ajelemassa ja päätti ystävällisesti tarjota tietojaan Marasta. Hän piirsi kartan käsin autoni ikkunaa vasten ja mainitsi samalla hyväksi ja turvalliseksi yöpymispaikaksi Acacia Camp -nimisen paikan. Minulla kun ei ollut muuta mielessä, niin päätin laittaa nimen muistiin ja yrittää suunnistaa sinne. En nyt muista tarkkaa hintaa tälle "kartalle", mutta aika monta kymmentä dollaria se oli. Kyllä se loppujen lopuksi oli ihan hyvä hinta, vaikka eksyinkin aika pahasti seuraavana päivänä puistossa, sillä piirros oli jotenkin peilikuvamainen :)
No osittain tuurilla seuraten isoa kuormuria, joka kuljetti paria kymmentä turistia(näkyvät tuolla alla olevalla videolla) saavuin Acacia Campille ja silloin tuntematon Michael toivotti minut tervetulleeksi. Michael siis toimi "managerina" paikassa, siis ei omista sitä, mutta pyörittää. Olin ainut turisti silloin siellä sen kuormuriporukan lisäksi, joka tarkoitti sitä, että sai hyvää ja henk.koht. palvelua.
Tässä vaiheessa en vielä niinkään ollut tutustunut Mikeen(Michaeliin), mutta seuraavan päivän tapahtumat ja seuraamukset tekivät Mikestä ihmisen, jolle tunnen olevani jollain tapaa kiitollisuuden velassa loppu elämäni.
Eli lyhyesti(jottei tästä tulisi romaania) ajoin seuraavana päivänä n. 100 km väärään suuntaan puistossa ja jouduin viettämään yötä vieraassa paikassa, mukanani vain kameralaukut ja luottokortti. Vasta aamulla tajusin, että olen ihan toisessa päässä puistoa ja kun pääsin takas portille, jonka läheisyydessä Miken paikka sijaitsee ymmärsin mitä olin aiheuttanut. Portin vartijat pitivät minulle läksytyksen ja ihan aiheesta: Ei kenenkään mielestä ole fiksua tulla Keniaan ensimmäistä kertaa yksin ja ajella ilman kunnon karttaa. Puistonvartijat olivat etsineet "sitä valkoista kaveria, joka ajaa yksin pienellä maasturilla" läpi yön ja Mike oli ajanut aamulla lähi porttien välillä kysellen onko paulia näkynyt. Oli kuulemma enään tunneista kiinni, että lentokoneet olisivat nouseet ilmaan etsimään mua. Tuntu ihan älyttömän pahalta kuinka huolissaan Mike oli ollut edellisenä iltana, kun pimeän tullen ei ollut pientä Suzukia tullut takaisin. Olin myös tutustunut tähän kuormuriporukkaan, joka saapui Miken mestaan kanssani samaan aikaan ja pelailimme paskahousua sinä ensimmäisenä iltana. Mikä ihmeellisintä, niin porukassa oli myös suomalainen tyttö ja tämän hollantilainen poikaystävä, joiden kanssa suomea puhuminen tuntui tosi oudolta n. 6000km kotoa... :) Tiesin myös, että tämä porukka tulee lähtemään seuraavana päivänä, joten halusin myös tulla harha reissultani ajoissa takaisin, jotta voisin myös ilmoittaa tälle kuormuriporukalle, että olen kunnossa. No kuormuri oli ehtinyt jo lähteä, mutta Mike oli kertonut, että vielä aamulla oli yksi amerikkalainen(harmittaa etten muista nimeä) tullut kysymään missä Paul on...
No päästyäni takaisin Miken luokse päätin ottaa vähän rauhallisemmin, enkä kehdannut seuraavana päivänä lähteä edes puistoon. Tässä vaiheessa tajusin, ettei käteisvarani riittäisi kokonaan Miken majapaikan yöpymismaksuihin, sillä hänellä ei käynyt luottokortti. Yritimme käydä "cashaamassa" korttia läheisessä lodgessa, mutta se ei onnistunut. Olin pattitilanteessa. En halunnut lähteä loppuajaksi, jonnekin toiseen paikkaan(missä MasterCard kävisi) sillä tunsin oloni turvalliseksi Miken luona.
Silloin Mike sanoi Leijonakuninkaasta(Disneyn Lion King) tutut sanat: Hakuna mata - Älä huolehdi. Asiolla on tapana järjestyä. Tärkeintä on nyt, että minulla on mukava reissu. Tunsin tästä huolimatta syyllisyyttä, että aiheutan vain vaivaa Mikelle ja vaikutan kuin huijarilta. Puhuimme siitä, voisinko maksaa osan esim. digikameralla tai muulla tavaralla, jota minulla oli mukana. Mutta Mike ehdotti, että voisin siirtää puuttuvat shillingit kun pääsen Suomeen käyttäen
Western Union Money Transferiä. Hän maksaisi loput laskustani omasta pussistaan. En käsittänyt tilannetta. Kuinka joku joka on tuntenut minut vasta pari päivää on valmis käyttämään lähes kuukauden liksansa siihen, ettei mun reissu menisi pilalle rahan takia.
Tämä kolahti ja aika kovaa. Mietin vain, että kuinka helppoa olisi heillä ollut vain pistää minut kylmäksi ja myydä parin tuhannen euron edestä kameroita ja tienata parin vuoden liksat. Ja sitä kun on tapahtunut aiemminkin niillä seuduilla. Mutta ei. Mike haki jääkaapista pullon
Tuskeria ja sanoi unohda rahat - tärkeintä on nyt että minulla on mukava reissu, josta voin kertoa ystävilleni, kun pääsen kotiin. Ja juuri niin tein :)
No kun päivät olivat loppumassa ja tuli lähtö takaisin Nairobiin, niin sopivasti Mikelle tuli tuuraaja tilalle ja hän tuli mukanani kaupunkiin ja kävin nostamassa rahaa pankista(tietenkin vähän ylimääräistäkin) ja pystyin maksamaan velkani hänelle ennen lennolle lähtöä. Mike kuitenkin pyysi minut syömään kotiinsa ja tutustumaan tyttöystäväänsä Racheliin ja siskonsa poikaan, josta hän piti huolta, sillä tämän äidillä oli jotain ongelmia. Jälleen kolahti ja n. 1400 euroa kuukaudessa nettoava suomipoika oli hyvin mietteliäs.
Olin kuvitellut Miken asemasta ja pukeutumisesta, että hän asuisi jossain kerrostalossa tai vastaavassa, mutta ei. Hiekkatien vieressä oli betonipohjalle kasattu epämääräinen määrä asumuksia pääosin pellin kappaleista. Vessat oli yhteisiä - reijät betonissa. On vaikea kuvailla sitä kuinka pahalta tuntui astua sisään kankaan alta digipokkari kaulassa ja mp3-soitin taskussa. Yritin selittää tunteitani(pyytää anteeksi) Mikelle, mutta hän ymmärsi asian. Mike on itse nähnyt aika paljon eri oloja elämänsä aikana ja tiesi että me tulemme eri olosuhteista. Hänen mielestä se on rikkautta. Silloin ymmärsin että onnellisuus tulee ihmisestä itsestään, ei ympäristöstä tai elinoloista.
Rachelin kana oli ehkä parasta mitä olen ikinä syönyt, vaikken muistakkaan tarkkaan miltä se maistui, mutta siitä ei ollutkaan kyse :)
Kotiin päästyäni omat murheet tuntuivat aika pieniltä ja olen aina sen jälkeen koittanut suhteuttaa ongelmiani kokemuksiini Afrikasta.
Tässä se miten tutustuin Mikeen ja kuinka ystävyytemme alkoi. Enkä ihan oikeasti usko ikinä unohtavani häntä. Parasta on se, että näemme taas tänä vuonna :)
Mike toivotti minut tänään saamassani spostissa tervetulleeksi(karibu sana) hänen paikkaansa, vaikkakin Acacia Camp on saanut sisarpaikan Nairobin läheltä, jossa Mike todennäköisesti on töissä silloin. Minun täytyy nyt ottaa yksi yö pois jostain puistosta ja viettää se viimeisenä Nairobissa.
Ette voi uskoa kuinka leveän hymyn ajatus parista Tuskerista Miken kanssa elämästä turisten sirkkojen säestämässä illassa saa aikaan. Aijai! :) Sitä odotellessa....
Tässä minä vielä keltanokkana Helsinki-Vantaan lentokentällä täysvarustuksessa.
Kun kaveri näyttää tuolta kuvassa, niin ei ihme, että eläimet juoksee toiseen suuntaan :)
...kuin kaksi marjaa :)
